"Minun kauteni Kritiikki 1998"
Huomattavasti julkaistua laajempi versio Kritiikki ry:n 45-vuotisjuhlajulkaisuun "Historianopiskelun laatuyksikkökausi 1998–2003" kirjoittamastani katsauksesta Kritiikkiin oman pj-kauteni tienoilla. Julkaisua varten karsin tämän n. neljännekseen – alkuperäinen versio tässä!
1998: sukupolvesta toiseen
Vuosi 1998 oli ylimenokausi Kritiikille. Yksi sukupolvi oli lopettamassa ja uusi oli tulossa, mutta vaihdos oli kesken.
Määritelläänpä heti kärkeen "sukupolvi". Tarkoitan sukupolvella sitä suurin piirtein samaan aikaan opiskelunsa aloittaneiden aktiivien porukkaa, joka ainejärjestöä kulloinkin pyörittää. Koska ainejärjestön toiminta väkisinkin keskittyy hallitukseen, voidaan sukupolvia suhteellisen tarkasti seurata hallitusten ja sen ympärillä pyörivän aktiivipiirin (kritiikkiterminologiassa "kätyrlauman") koostumuksesta.
Sukupolvet ovat osa ainejärjestötoiminnan perusrakennetta eli kolmen vuoden sykliä. Prosessi näyttää olevan suunnilleen seuraava: tulee aktiivinen vuosikurssi, joka ottaa vuodessa–kahdessa näkyvän roolin ainejärjestössä. Sen imuun tarttuu joukko naapurivuosikurssien ihmisiä – vähän nuorempia ja vähän vanhempia. Yhdessä tämä joukko hengaa niin toimistolla kuin vapaa-ajallakin, antaa yleisilmeen ja kasvot ainejärjestölle, ihmettelee edellisen sukupolven muinaismuistoja (5+ -kurssilaisia), jotka vieläkin jaksavat roikkua mukana, ja käytännössä katsoen järjestää kaiken.
Tätä kestää pari vuotta. Toinen tai kolmas hardcore-aktiivivuosi näyttää olevan keskimäärin se viimeinen. On jo nähnyt kastajaiset, Osis-bileet, toimistojatkot, järjestönsisäiset pariutumiset. Ei jaksa innostua aivan samalla tavalla kuin ennen. Järjestökokemusta on, muttei samaa mieletöntä intoa ja draivia kuin ensimmäisenä aktiivivuonna.
Tunnusomaista sukupolvelle on myös tietty vaikeus päästää irti. Kritiikki on ollut monelle meistä niin iso osa elämää, että siitä voi olla vaikea luopua. Seurauksena "sukupolvesta" jää aina joukko n-kurssillaisia myöhempien toimijoiden vaivoiksi kansoittamaan bileitä, käymään silloin tällöin päivystyksessä ja lievittämään läsnäolollaan itseään nuorempien kokemaa vanhenemisen tuskaa.
Takaisin vuoteen 1998. Silloin oli edellinen sukupolvi – voimakkaan vuosikurssin -94 ympärille rakentunut aktiivisto – ainejärjestöuransa viime metreillä. Uusi oli jo tuloillaan – syksyllä -97 aloittaineiden vähintään yhtä vahva joukko tuli olemaan seuraavan sukupolven ydin – mutta se ei vielä oikein päässyt esille. Vanhat aktiivit hallitsivat ainejärjestön ilmapiiriä sen verran lujasti, että uusille toimijoille ei tuntunut löytyvän aina paikkaa. Toimistolla keskusteltiin nostalgisesti vanhojen jäärien kesken (jotka – mikä tärkeintä – jo kokivat itsensä sellaisiksi!) siitä, miten vuonna 1995 oli legendaarinen laivaristeily. Hallitukseni oli selkeä välihallitus: se ei edustanut oikein kumpaakaan sukupolvea. Uuden sukupolven läpimurto ja vanhan väistyminen tapahtui lopullisesti vasta seuraavana vuonna, Anun hallituksessa.
Olin itse jännittävässä tilanteessa puheenjohtajana: Toisaalta olin osa vanhempaa sukupolvea; taisin olla viimeisiä siihen integroituneita ja ehdottomasti sen joukon nuorin. Toisaalta olin myös suunnilleen ainoa, joka siitä jäi jälkeen. Oma aktiiviurani Kritiikissä jatkui vielä vuoden 2000 loppuun, suunnilleen seuraavan sukupolven kukoistusajan verran ja tiiviisti sen kanssa. Minulla oli harvinainen ilo ja tilaisuus kuulua kahteen Kritiikin sukupolveen!
Mitä sitten vuonna 1998 varsinaisesti tapahtui? Kolme suurta asiaa tulee mieleen: (1) kevään 40-vuotisjuhlat, vanhan sukupolven viimeinen näytös; (2) kulttuurihistorian täysivaltaistuminen Kritiikissä; (3) yhteistyön käynnistäminen P-klubin kanssa, joka johti myöhemmin merkittäviin voimanponnistuksiin Turun HOL-vuonna 2000 ja samana vuonna järjestetyssä kansainvälisessä ISHA-seminaarissa.
Upea näytös: 40-vuotisjuhlat
Vanhan sukupolven väistymiselle keskeistä oli Kritiikin 40-vuotisjuhlien järjestäminen keväällä 1998. Puitteet eivät olisi voineet olla komeammat pitkän järjestöuran tehneille aktiiveille lopettaa. Moni vanhan sukupolven edustajista ilmaisi hyvin tietoisesti juhlien valmisteluvaiheen aikana, että tämä tulisi olemaan heidän viimeinen palveluksensa Kritiikille. Siinä oli sellaista hienon ja hallitun hyvästijätön meininkiä.
Juhlia oli tehty jo pitkältä edellisestä vuodesta asti erillisen vuosijuhlatoimikunnan voimin. Sitä veti Timo Sirén, yksi vuosikurssin -94 legendaarisia hahmoja. Mitä Kritiikin juhlakulttuuriin tulee, niin muut ovat pätevämpiä kirjoittamaan siitä, mutta minun käsitykseni mukaan 40-vuotisjuhlat olivat – täysinä akateemisten perinteiden mukaisina frakki- ja iltapukujuhlina – merkittävä poikkeus ja etappi Kritiikin juhlahistoriassa. Aiemmat vuosijuhlat olivat olleet sangen koruttomia ruokaa-viinaa-ja-hiukan-laulua-Gillesgårdenilla -häppeninkejä. Minä ainakin muistan olleeni ihastuksissani: täysi akateeminen juhlakulttuuri kaikessa riemastuttavan kornissa elitismissään oli asia johon siihen asti oli saanut kosketuksen vain Åbo Akademin puolella Kleio rf:n juhlissa Kritiikkiä edustaessa. Suomenkielisellä puolella en silloin edes tiennyt vastaavaa harjoitettavan. Minulle, ja luulen että monelle muulle, 40-vuotisjuhlat olivat ainutlaatuinen kokemus. Mainio oli myös yliopiston edustussarja, kun sekä rehtori että tiedekunnan dekaani olivat oman laitoksen professoreja.
Kulttuurihistorian täysivaltaistuminen
Tullessani opiskelemaan vuonna 1995 Kritiikki oli – vähän karrikoiden mutta kuitenkin – yleistä ja Suomen historiaa opiskelevien, opettajaksi valmistuvien ainejärjestö. Tämä ei tietenkään ole kuin osatotuus, mutta ainejärjestön aktiiviväkeä kyllä vahvasti leimasi juuri mainittu suuntautuminen. Kulttuurihistorioitsijat olivat – miten sen kauniisti sanoisi – vähän syrjässä. Mikä tärkeämpää, muutamat aktiiviset kulttuurihistorian opiskelijat hyvin tietoisesti kokivat olevansa syrjässä Kritiikistä – että Kritiikki ei ollut kulttuurihistorioitsijoita varten.
Rintamalinjan toisella puolella, Kritiikin toimistolla, puolestaan kierteli enemmän tai vähemmän vakavasti käsitys kulttuurihistoriasta jonkinlaisena toisen luokan historiatieteenä, jonka tieteellisyys oli vähän kyseenalaista – ja sitä myöten kulttuurihistorioitsijoista jonkinlaisina toisen luokan historioitsijoina. Nämähän eivät osanneet edes sotahistorian vuosilukuja! (Tämä ajatuskulku selkeytynee, kun tietää että toimistolla vaikutti tuolloin myös nk. isänmaallis-oikeistolainen upseerisiipi, jolle juuri sotahistoria oli Historiaa isolla H:lla ja talvi- ja jatkosodan tapahtumien dateeraus tosi Historioitsijan tunnusmerkki – tämä kaikki toki pilke silmäkulmassa ja puolivitsinä, mutta toinen puoli tottakin.) Muistan myös elävästi toimistolla kiertäneen anekdootin, jonka mukaan kulttuurihistoriassa saa merkinnän "ympäristöhistorian opintokokonaisuudesta" käyttämällä viikon ajan luonnonystävä-WC-paperia.
Markus Ylijoki, Sampsa Hyysalo ja minä olimme omien muistikuvieni mukaan ensimmäisiä, jotka alkoivat pitää meteliä siitä että opiskelivat kulttuurihistoriaa pääaineena ja olivat silti aktiivikritiikkiläisiä. Ilmeisesti toimistolle piti ilmestyä riittävän monta julkikulttuurihistorioitsijaa, että ennakkoluulot laantuivat. Niin tai näin, vuonna 1998 saatettiin todeta tämä kiista kuolleeksi ja haudatuksi. Kulttuurihistorian suosio oli muutenkin kasvanut räjähdysmäisesti läpi koko 90-luvun, ja sen oli ennemmin tai myöhemmin tultava nmäkyviin myös Kritiikissä. Hallituksissa oli aiemmin ollut tyypillisesti muutama kulttuurihistorian pääaineopiskelija. Omassa hallituksessani niitä oli kolmestatoista henkilöstä peräti yhdeksän! Minä en ollut ensimmäinen kulttuurihistoriasta tuleva puheenjohtaja, mutta että yli puolet hallituksesta… se oli uutta.
Luulen, uskon ja toivon, että koko tämä keskustelu tuntuu nykykritiikkiläiselle oudolta, yllättävältä, ehkä ennen kaikkea typerältä. Ja hyvä niin. Mutta tämä oli silloin niin tärkeä työvoitto, että se pitää mainita.
Tapaus P-klubi
Yhteistyö turkulaisten kollegajärjestöjen kanssa oli 90-luvun loppupuoliskon Suuri Kantava Linja. Nähtiin, että Kritiikin omaa toimintaa ei juuri voisi laajentaa nykyisestä volyymista. Jos haluttaisiin enemmän, se olisi tehtävä yhteistyönä muiden kanssa. Samanaikaisesti koettiin, että olisi kaikille rikastuttavaa tutustua toisiin turkulaisiin historianopiskelijoihin – vielä vahvemmin, että oli suurta ja tyhmää tuhlausta historianopiskelijoiden toimia näinkin pienellä paikkakunnalla täysin erillään.
Ensin alkuun yhteistyökuvioiden rakentaminen suuntautui Piispankadun toiselle puolelle, Abo Akademin Kleioon. Kleio-Kritiikki-akselin rakentamisessa ahkeroi etenkin monivuotinen kritiikkiaktiivi Tomi Vainionpää. Monenlaista yhteistä syntyikin, mutta – kenties Kleion pienen koon vuoksi – toiminta pysyi hyvin satunnaisena, muutaman ihmisen kontaktien varassa pyörivänä.
P-klubista kukaan ei ollut kuullutkaan. Ne meistä, jotka lukivat Yo-talo A:n kakkoskerroksen järjestökäytävän postilaatikoita, tiesivät poliittisen historian opiskelijoiden (joiden epämääräisesti tiedettiin olevan yhteenlittymässä valtio-opin kanssa) majailevan seinän takana. Välissä olisi yhtä hyvin voinut olla valovuosi. Kontaktit eivät olleet ohuita, ne puuttuivat kokonaan.
Sitten jymähti. Nimittäin HOL:n puolella. Kävi nimittäin niin, että kritiikkiläiset kaappasivat HOL:n syystapaamisen Turkuun.
Tarkkaan ottaen kyse oli kahden asian loksahtamisesta yhteen: ensinnäkin historian laitos oli saanut nimityksen opetuksen laatuyksiköksi (silloin vielä nimenä oli "huippuyksikkö") ja alkanut järjestää jokasyksyisiä huippuyksikkökongresseja; toiseksi Kritiikillä oli muutamia pitempään HOL-kuvioissa roikkuneita aktiiveja. Niin sitten kävi, että keväällä 1998 (Oulussa, HOL:n kevätseminaarissa; arkistoissani on seminaariohjelman kääntöpuolelle laadittu suunnitelma syystapaamiseksi) keksimme Markus Ylijoen kanssa ehdottaa liiton syystapaamista laitoksemme huippukongressin yhteyteen Turkuun. Ainejärjestöjen tarvitsisi huolehtia vain vapaa-ajan ohjelmasta, akateeminen tarjonta olisi laadukas ja valmiina. Ja – voilà! Konsepti kolmelle seuraavalle syksylle oli syntynyt.
Tälle oli yksi järjestelyllinen ehto: P-klubi oli saatava mukaan. Sekä siksi, että järjestelyt olivat yhdelle ainejärjestölle turhan isot lyhyellä varoitusajalla, että siksi, että huippukongressi oli historian laitoksen ja poliittisen historian laitoksen yhteinen ja tarvitsimme rahoitusta laitoksilta. Samalla nousi myös ihmetys ja kysymys: miksei P-klubi kuulunut HOL:iin? Eikö ollut hullua, että oli merkittävä historianopiskelijoita sisältävä järjestö, joka oli koko valtakunnallisen toiminnan ulkopuolella – paikallisesta puhumattakaan?
Taas näkee miten asioiden hoitaminen on loppujen lopuksi hyvin vähän organisaatioiden välistä ja hyvin paljon henkilösuhteilla toimimista – kuka-sattuu-tuntemaan-kenet -verkostoja. Ei puhettakaan, että Kritiikin puheenjohtaja olisi astunut noin vain vieraalle maaperälle, P-klubin toimistoon ja solminut yhteyden. Sen sijaan Markus oli TYY:n edustajistossa. Niin oli myös P-klubin puheenjohtaja Ville Niinistö. Markus tunsi Villen sieltä. Siis Markus otti yhteyden Villeen. Ja sovittiin ensimmäinen neuvonpito, tietääkseni ensimmäinen laatujaan ainejärjestöjemme historiassa, Kritiikin toimistolle. Villen mukana tuli myös pitkänhuiskea Klubin hallituksen jäsen ja Villen tutor-lapsi, Mikko Eskola, josta tuli sittemin keskeinen tekijä turkulaisten yhteisissä HOL- ja ISHA-kuvioissa. Neuvottelu sinänsä on irrelevantti, mutta olennaista on se, mitä siellä kylvettiin: päätettiin lähteä tekemään HOL-syystapaamista ja aloitettiin keskustelu P-klubin HOL-jäsenyydestä.
Loppu on historiaa. Syystapaaminen järjestettiin ja oli menestys, P-klubi haki HOL:n jäsenyyttä seuraavana keväänä ja yhteistyö Kritiikin ja Klubin välillä käynnistyi. Mielestäni tämä on ollut ehkä tärkein yksittäinen tapahtuma yli puolen vuosikymmenen aikana Kritiikille. On vaikea nähdä, että myöhemmät isot projektit, kuten HOL-syystapaamiset 1998, 1999 ja 2000, Turun HOL-puheenjohtajuus 2000 tai ISHA-seminaari 2000, olisivat mitenkään olleet mahdollisia ilman P-klubin panosta. Klubin vahva, itsetietoisen ylpeä, hyvin organisoitu järjestöperinne on ollut todella tärkeä voimavara turkulaisissa yhteisprojekteissa. Ennen kaikkea turkulaisten historianopiskelijoiden yhteistyö astui valtavan askelen eteenpäin. Kritiikin ja Kleion kaksikanta oli vielä liian hutera, liian erikokoisten järjestöjen kumppanuus. P-klubi sen sijaan, toisena isona-keskisuurena ainejärjestönä, on ollut hyvin sopivan kokoinen kumppani ja vakauttava tekijä turkulaisessa yhteistyökentässä. Vaikka Villen jälkeen Klubilla on ollut lähinnä valtio-oppineita puheenjohtajana, on järjestöjen välinen kontakti säilynyt ja muuttunut nähdäkseni luontevaksi osaksi toimintaa.
Tiedekuntaraja olisi voinut olla hankala ylitettävä, mutta me emme tuolloin antaneet sen olla. P-klubissa toki eli tuolloin sama ihastuttavan ylemmyydentuntoinen asenne suhteessa kaikkiin muihin kuin Kritiikissä muutamaa vuotta aiemmin (varsinkin oli voimia, joille "humanisti" edusti luomakunnan alinta porrasta kivi- ja kasvikunnan välimaastossa), mutta me emme yksinkertaisesti antaneet sen haitata. Paljon merkitystä oli sillä, että juuri Ville – poliittisen historian opiskelija – sattui olemaan Klubin puheenjohtaja tuona vuonna ja Klubissa oli oma uudistumisprosessinsa alkamassa. Siellä huomattiin vähitellen – samoin kuin Kritiikissä oli huomattu vuoteen 1998 mennessä – että yksin ei pysty enää kasvattamaan toimintaa.
Lisäksi Klubi toi Kritiikin sanavarastoon yhden miellyttävän uutuuden: sitsit. Kontaktit Klubin kanssa altistivat yhä useamman kritiikkiläisen sitsikulttuurille, joka oli ollut Kritiikille täysin vieras vielä muutamaa vuotta aiemmin. Olen varma, että moni meistä ei ollut edes kuullut sanaa "sitsit" ennen kuin tutustui Klubin vahvaan sitsiperinteeseen esimerkiksi HOL-syystapaamisten yhteydessä. Kun Kritiikki on viimeisten vuosien aikana käynnistänyt kunniakkaasti omaa sitsiperinnettään, on siinä ollut nähdäkseni tärkeänä taustatukena monen jäsenen P-klubin kautta saama tuntuma sitsaamiseen.
Muuta mukavaa
Vielä yksi mielenkiintoinen havainto tulee mieleen: Kritiikin aktiiviytimen poliittinen suuntautuminen muuttui vuoden 1998 tienoilla. Historianopiskelijoille näyttää olevan tyypillistä – ja minusta tämä on tavattoman hieno asia – aito kiinnostus yhteiskunnallisia asioita kohtaan. Yhteiskunnallista, poliittista keskustelua on käyty Proffassa, toimistolla ja bileissä kritiikkiläisten toimesta niin kauan kuin minä muistan. Hyvin harva on ollut puoluepoliittinen – selkeästi johonkin puolueeseen profiloituva tai puoluetoimintaan osallistuva – mutta yleisemmin poliittisesti kiinnostuneita tai kohtalaisen tiedostavia on ollut tavattoman moni. Eikä ole ollut vaikea sijoittaa ainakaan äänekkäimpiä aktiiveja poliittiselle kartalle.
Kenties se oli sukupolvenvaihdos, tai sitten jokin muu, mutta se mitä olen joskus kutsunut isänmaallis-oikeistolaiseksi upseerisiiveksi enemmän tai vähemmän katosi toimistolta vuoden 1998 tienoilla. Kritiikki oli minun opiskeluaikani alussa äänekkäimpien aktiiviensa toimesta (mikä tietysti aina vääristää näkökulmaa) suhteellisen oikeistolaiseksi profiloituva järjestö. 1990-luvun loppua kohti tämä väritys sai antaa tietä lähinnä punavihreälle aatemaailmalle. Hauskasti sama kehitys toistui omassa ajattelussani: tullessani yliopistoon 1995 olin läpeensä oikealla; tullessani valituksi TYY:n edustajistoon 1999 olin jo tehnyt aatteellisen täyskäännöksen ja päätynyt arvopoliittisesti vihreään vasemmistoon – viva-linjalle, kuten sain myöhemmin kuulla kokoomuslaisilta.
En usko että tämä on vain oman kehityksen aiheuttama näköharha. Otetaan esimerkki laulukulttuurista: Kritiikki on aina (minun muistamanani aikana) laulanut mielellään poliittisia lauluja. Vuonna -95 tai -96 vasemmistolaislauluja ei osannut juuri kukaan (paitsi sen pakollisen punakaartin marssin, joka laulettiin vähän niin kuin tasoitukseksi oikeistolaiselle paatokselle). Vuodesta -98 eteenpäin tuntuu siltä että oikeistolauluilta loppuivat sekä laulutaitoiset että -tahtoiset. Toimistolla alkoi soida KOM-teatteri ja Chydeniuksen tuotanto.
Mitä muuta? Vuonna -98 tapahtui yliopistolain uudistus, joka aiheutti muutoksia yliopistolla mm. hallintoelimien valintaan. Tämä sai kritiikkiläisetkin tempautumaan yleiseen koulutuspolitiikkaan, kun aiemmin oli kiinnostuksen kohteena ollut vain oma laitos ja opettajankoulutuksen järjestelyt. Hallitukseni keskuudesta muotoutui "koulutuspoliittiseksi työryhmäksi" itseään kutsunut kokoonopano, jonka vakinaisjäseniä taisivat olla lähinnä minä, Anu ja Markus. Pohdimme paitsi laitosneuvostojen valintaongelmia, myös historian perusopintojen metodikurssin uudistamista; muistaakseni yhdellä junamatkalla laadimme kokonaisen valmiin uudistuspaketin metodi I:n täysin uudeksi rakenteeksi. Valitettavasti laitos ei niellyt esitystämme.
Jälkeenpäin ajatellen harmillinen asia epävirallisen koulutuspoliittisen työryhmän olemassaolossa oli juuri se, että se oli epävirallinen. Se oli niin hyvä juttu, että se olisi pitänyt asettaa virallisesti ja avata halukkaille. Nyt se taisi vahvistaa sukupolvijakoa hallituksen sisälläkin, kun työryhmäläiset olivat kaikki myöhempien vuosikurssien ihmisiä. Se edusti jossain määrin suljettua kähmintäkulttuuria (mikä kuulostaa ehkä pahemmalta kuin onkaan, mutta tarkoitan sillä asioiden hoitamista epävirallisia, ei-avoimia kanavia pitkin), josta Anun hallitus sitten painokkaasti hakeutui eroon.
Mitä muuta? Omasta puheenjohtajuudesta on jäänyt hyvin ristiriitainen muisto. Se oli ensimmäinen kerta kun johdin järjestöä, ja sen kyllä huomasi. Mikään ei ole opettanut niin paljon kuin kaikki ne virheet, joita tuona vuonna tuli tehtyä. Vuoden aikana tuli joitakin ikäviä henkilöristiriitoja, joita en mielelläni muistele. Ja vuosi päättyi ikävissä merkeissä osaltani: Kritiikin syyskokouksen osallistujamäärä oli alhaisempi kuin juuri koskaan. Uusia ykkösiä ei ollut paikalla kuin yhden käden sormin laskettava määrä. Oli kuin maailma olisi nykäisty pois alta. On suorastaan huvittavaa, miten kuolemanvakavasti sitä kokikaan ainejärjestötoiminnan. Se tuntui valtavalta, kolossaaliselta epäonnistumiselta. Sitä ei osannut suhteuttaa mihinkään – ja miten olisi voinutkaan, kun teki sitä ensimmäistä kertaa?
Lopuksi
Summa summarum: vuosi 1998 oli merkittävä Kritiikille kahdessa mielessä: välivuotena sukupolvien välissä ja turkulaisen historianopiskelijoiden yhteistyön avaajana.
Näistä jälkimmäistä – Kritiikki–Klubi–Kleio-akselin luomista valtakunnallista toimintaa varten – ajoin hyvin tietoisesti. Se oli ehkä ainoa todella oma projektini, ja siitä muodostui oman myöhemmän Kritiikki-urani punainen lanka. Sen suoraa jatkoa oli ISHA-Turun perustaminen seuraavana vuonna, puheenjohtajuuteni HOL:ssa ja ISHA-Turussa, sitten mielipuolisen, pähkähullun idean täyttymys – ISHA-seminaari Turussa – ja lopulta hyppäys ainejärjestötoiminnasta kokonaan ylioppilaskuntapolitiikkaan.
Ensimmäiseen asiaan – sukupolvenvaihdokseen – minulla ei ollut juuri annettavaa, enkä osannut sitä hoitaa. Kesti pitkälle vaihdoksen jälkeiseen aikaan ennen kuin hahmotin edes, mistä oikein oli kyse. Uuden sukupolven sisäänajo jäi Anun ja Anun hallituksen tehtäväksi – minkä Anu näin edeltäjän näkökulmasta hoiti upeasti, paljon paremmin kuin minä olisin koskaan kyennyt.