"Mikä yhteiskunnallinen tehtävä?"
Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan Lasse Miettisen tervehdys yliopiston avajaisissa 5.9.2001
Arvoisa rouva kansleri, arvoisa herra rehtori, hyvät kutsuvieraat, naiset ja herrat – parahin yliopistoväki!
Yliopistolla on – meille on kerrottu – yhteiskunnallinen tehtävä toimia alueellisen kehityksen veturina. ”Alueellisella kehityksellä” tarkoitetaan tässä lausessa mitä ilmeisimmin alueellista elinkeinoelämää ja sen kehittämistä, toisin sanoen voiton tuottamista.
Yliopistolaitoksella sanotaan myös, laajemmin, olevan yhteiskunnallinen tehtävä kansallisen kilpailukyvyn pönkittäjänä kansainvälisessä kilpailussa. ”Kansainvälisellä kilpailulla” tarkoitetaan tässä mitä ilmeisimmin kansainvälistä taloudellista kilpailua, toisin sanoen voiton tuottamista.
Aion sivuuttaa tässä kysymyksen siitä, kuinka mielekästä on pelkistää kansainvälinen kanssakäyminen – ja erityisesti koulutuksen rooli siinä – juuri taloudellisen kilpailun asiaksi. Sen sijaan aion keskittyä kysymykseen yliopiston yhteiskunnallisesta roolista. Mitä se oikeastaan on? Mitä sen pitäisi olla? Onko se todella ymmärrettävä taloudellisen voiton tuottajaksi?
Viime vuonna 13 000 yliopistolaista meni kaduille kertomaan päättäjille viestiä yliopistojen ahdingosta. Sitä on toistettu puheissa, yliopiston johdon viesteissä valtion johdolle, tänä vuonna ylioppilaskuntien kannanotoissa – turhaan.
Yhteistä kaikille näille viesteille on, että niissä on vedottu nykyisen yhteiskunnallisen ajattelun pyhimpään arvoon: taloudelliseen voittoon. On muistutettu koulutuksen merkityksestä talouskasvun perustana, kansainvälisen kilpailukyvyn avaintekijänä, tulevaisuuden Nokioiden tuottajana… tunnistamme varmasti kaikki nämä nykyajan taikasanat.
Silti viesti ei ole mennyt perille. Yliopisto kituuttaa. Sen toimintaedellytyksien saattamiseen kelvolliselle tasolle ei näytä löytyvän poliittista tahtoa.
Olemme kummallisessa kaksoistilanteessa: Puolustaaksemme tieteen toimintaedellytyksiä, meidän täytyy vakuuttaa että sillä on välineellistä arvoa – että tieteellistä tutkimusta ja koulutusta kannattaa yhteiskunnan tukea, koska se tuottaa taloudellista voittoa. Vaikka itse asiassa se mitä oikeasti haluaisimme sanoa on että tiede ja tieteellinen koulutus on arvokasta itsessään – riippumatta siitä, tuottaako se taloudellista voittoa vai ei!
Kotimainen kirjallisuus ei ehkä kasvata pörssikursseja, mutta se kasvattaa ajattelevia ihmisiä. Ainakin minun on vaikea nähdä, mikä olisi sitä arvokkaampaa.
Tiedän, rahoittajille on viisasta puhua rahoittajien omalla kielellä. Mutta kuinka pitkälle siinä voidaan mennä? Lyhyellä tähtäimellä siten varmasti saa paremmin sitä mitä haetaan. Mutta kaivammeko samalla maata pitemmän tähtäimen tavoitteidemme alta? Kaivammeko itse asiassa omaa kuoppaamme, hyväksyessämme omiin perusteluihimme asti, että yliopiston oikeus olemassaoloon perustuu esimerkiksi kilpailukykyyn, tuottavuuteen tai talouskasvuun, tieteen itseisarvon sijasta?
Meillä näyttää olevan kaksi vaihtoehtoa: voimme joko odottaa että vallitseva yhteiskunnallinen trendi kääntyy, että yhteiskunnassa osataan taas arvostaa muutakin kuin sitä mikä liikuttaa pörssikursseja – ja toivoa että yliopistolaitoksesta on silloin vielä jotain jäljellä. Siis siitä osasta, jota ei ole myyty.
Tai sitten voimme pyrkiä vaikuttamaan siihen mitä tapahtuu, vaikuttamaan siihen mitä yhteiskunnassa arvostetaan. Sanoa ääneen, että tieteen ja tieteellisen koulutuksen arvo ei ole – eikä voi olla – mitattavissa taloudellisen voiton yksiulotteisilla kriteereillä.
Kukaan ei tule sanomaan tätä meidän puolestamme.
Voisiko tässä olla yliopiston – laajemmin, yliopistoyhteisön – todellinen yhteiskunnallinen tehtävä juuri nyt: pitää peiliä yhteiskunnan edessä, jotta yhteiskunta näkisi kaunistelematta mihin se on menossa? Jos katsomme että yhteiskunta on käsittänyt traagisesti väärin tieteen ja yliopistolaitoksen merkityksen, eikö juuri meidän tehtävämme olisi nousta esiin ja sanoa: ei näin?
Itse en keksi, mitä se voisi vahvemmin tarkoittaa. On vaikea kuvitella, mikä voisi olla enemmän meidän asiamme, missä voisimme vahvemmin puhua tieteellisen kriittisyyden ja omakohtaisen asiantuntijuuden äänellä.
Tiedän, ei ole ongelmatonta lausua ääneen kritiikkiä niitä kohtaan joista olemme taloudellisesti riippuvaisia. Kysymys onkin rajanvedosta: mitä yliopistot kokevat niin tärkeäksi, että siitä ei pidä tinkiä? Missä tulee vastaan raja? Koska on pakko huutaa?
Jos kritiikittä nielemme – emme toki hyväksy, mutta nielemme silti – sen mitä ulkopuolelta sanotaan yliopiston ”yhteiskunnalliseksi tehtäväksi” (ja käytän tässä lainausmerkkejä), siis talouskasvun rengin osan, jos vielä lainaamme sen osaksi omaa retoriikkaamme, onko silloin raja jo ylitetty?
Tämä koskee erityisesti asiaa, joka nähdäkseni on meille, Turun yliopistolle ja sen ylioppilaskunnalle, poikkeuksellisen tärkeä. Kyse on koulutusalojen välisestä tasa-arvosta.
Turun yliopiston olennainen vahvuus on, kuten yliopiston ulkoisen vaikuttavuuden kansainvälinen arvointi viime vuonna kiitettävästi osoitti, sen monialaisuudessa. Tämä on todellinen, aito monialayliopisto, Helsingin yliopiston ohella puhtaimmin sitä suomalaisessa yliopistokentässä.
Tästä näkökulmasta Turun yliopistolla ja sen ylioppilaskunnalla on vahva intressi ja myös vastuu puhua kaikkien koulutusalojensa puolesta, myös niiden jotka eivät sovi kilpailukyvyn retoriikkaan. Myös niiden alojen, jotka taipuvat huonosti tuotteistamiseen, innovaatioiksi, keskeisiksi tuotannontekijöiksi – tai johonkin muuhun niistä taikasanoista, joilla nykyajan Ali Baba avaa oven uusliberalismin onnelaan.
On ikävän helppoa nähdä lähitulevaisuus, jossa yliopistolaitos sisältää kahden kerroksen koulutusaloja: hyvin resurssoituja, seksikkäitä ”kasvualoja”, joilla nähdään olevan kansantaloudellista merkitystä, sekä kituuttamaan tuomittuja epätrendikkäitä sivistysaloja, joiden tuottama pääoma on lähinnä henkistä ja joita pidetään hengissä ensisijaisesti armosta ja vanhasta tottumuksesta, jonkinlaisesta taikauskoisesta kunnioituksesta pois muodista mennyttä vanhaa maailmaa kohtaan.
Enkä tarkoita tällä että talouskasvua lisäävät, soveltamiseen ja innovaatioihin taipuvat alat olisivat jotenkin vähemmän tieteellisiä kuin ne jotka nyt ovat uhanalaisia ja epämuodikkaita. Ei missään tapauksessa. Se mitä haluan korostaa on, että molemmat ovat yhtä tärkeitä. Molemmat kuuluvat siihen, mitä tämä yliopisto ytimiään myöten on.
Provokaationa ja haasteena haluaisin heittää tähän: eikö juuri Turun yliopiston omin yhteiskunnallinen tehtävä olisikin tämän moninaisuuden puolustaminen?
Haluan käyttää tämän tilaisuuden osoittaakseni ylioppilaskunnan puolesta kiitokseni Turun yliopiston henkilökunnalle. Meidän silmissämme te olette jotain paljon arvokkaampaa kuin ratas kansalllisen kilpailukyvyn suuressa koneessa. Liian niukkojen resurssien ja liian paljon työn keskellä sille työlle jota teette – opetukselle ja tutkimukselle sekä tukipalveluille jotka tekevät opetuksen ja tutkimuksen mahdolliseksi – kuuluu korkea kiitos.
Toivotan koko yliopistoyhteisölle voimia, uskoa omaan työhön ja sen merkitykseen, kriittistä, valpasta yhteiskunnallista henkeä sekä – kaiken keskellä – erinomaista alkanutta lukuvuotta.