"Tarvitsemme osallistuvaa älymystöä"
Turun yliopiston ylioppilaskunnan hallituksen puheenjohtajan Lasse Miettisen tervehdys Turun yliopiston avajaisissa 5.9.2002
Arvoisa kansleri, herra rehtori, hyvät kutsuvieraat, naiset ja herrat – hyvä yliopistoväki!
Yliopistolaitoksesta vallitsee julkisuudessa ja – siltä tuntuu – valtaa tällä hetkellä käyttävien joukossa omalaatuisia käsityksiä.
Yksi niistä on, että julkisen vallan ei tarvitse sitoutua antamaan yliopistolle resursseja hoitaa niitä tehtäviä, joita se samaan aikaan yliopistolta vaatii. Toinen on, että yliopistoa voidaan tarkastella kassavirtana, menoina ja tuloina, ja ymmärtää sivistys rahaksi. Kolmas on, että koulutuksen yhteiskunnallinen merkitys on luettavissa sanasta ’kilpailukyky’.
Miten näihin, ja muihin samanlaisiin käsityksiin, joiden vallassa nykyistä koulutus- ja tiedepolitiikkaa tunnutaan tekevän, tulisi reagoida?
Kun keskustelee yliopistoyhteisön jäsenten kanssa, tuntuu siltä, että meillä on sangen yhtenevä käsitys siitä, millaisessa tilanteessa olemme. Omassa keskuudessamme pystymme muotoilemaan sen hyvinkin selkeäsanaisesti ja kriittisesti. Sanomme kestämättömäksi sitä, mikä kestämätöntä on. Sanomme mahdotonta mahdottomaksi ja vastenmielistä vastenmieliseksi.
Esimerkiksi:
Mutta kuinka usein sanomme nämä asiat myös ulospäin? Emme tarpeeksi usein, päätellen siitä, että vallitsevassa, yliopistopolitiikkaa toimeenpanevassa keskustelussa jylläävät yhä näkemykset, jotka vaikuttavat osin järjenvastaisilta, osin myös inhimillisesti ja periaatteellisesti kestämättömiltä.
Tuntuu siltä, että me, yliopistoväki – sekä nuoremmat että vanhemmat kollegat – puhumme näistä asioista niin paljon omassa keskuudessamme, että unohdamme kaksi asiaa: ensinnäkin, että ne eivät välity itsestään ulospäin ja toiseksi, että ne eivät olekaan yhtä itsestään selviä muille.
Olen usein miettinyt, että meitä saattaa vaivata liiallinen usko valtaa käyttävien valistuneisuuteen. Uskomme, että tällä hetkellä valtaa pitävät tietävät, millainen on suomalaisen yliopiston tämän hetken todellisuus. Luulemme liian usein, että se mistä me puhumme omassa keskuudessamme, se mikä on meille itsestään selvää, olisi sitä muillekin. Oletamme, että yliopistojen ongelmat olisivat jokaisen ajattelevan ihmisen havaittavissa ja tajuttavissa.
Toisaalta uskomme liian helposti, että ainoa ongelma on tiedon puute: että valtaapitävät tekevät meidän kannaltamme huonoja ratkaisuja vain, koska he ovat huonosti informoituja; että kun heille tarjotaan vain oikeaa tietoa, he varmasti korjaavat asiat.
En väitä, ettei näin voisi useasti olla. Mutta meidän on myös hyväksyttävä, että on monia valtaakäyttäviä, jotka eivät yksinkertaisesti jaa samoja arvoja kuin yliopistoyhteisö, tai jotka periaatteessa haluaisivat toimia meidän kannaltamme hyvin, mutta eivät syystä tai toisesta – useimmiten ”reaalipolitiikan” tai ”vastuullisen taloudenpidon” tai ”kansallisen kilpailukyvyn säilyttämisen” vuoksi – katso voivansa periaatteessa hyviä asioita toteuttaa.
Silloin ei pelkkä oikean informaation tarjoaminen riitä. Silloin on pakko vaikuttaa. Silloin on pakko muokata julkista mielipidettä, käydä kansalaiskeskustelua, ottaa aloitetta pelkän reagoinnin sijaan.
Tämä on jälleen kysymys, jossa yliopistojen ja opiskelijaliikkeen edut ovat täysin yhtenevät. Meillä on sama, yhteinen edunvalvonnan ongelma: viestin läpisaamisen ongelma.
Rehtori, kansleri ja eräät muut yhteisömme jäsenet ovat käyttäneet julkisuudessa näkyviä puheenvuoroja. Muutama viikko sitten kansleri kirjoitti Helsingin Sanomissa merkittävän, kriittisen ja suuntaa-antavan kirjoituksen yliopistojen esitetystä ”kolmannesta tehtävästä”. Rehtori on useaan otteeseen lausunut erittäin tärkeitä ja näkemyksellisiä kannanottoja yliopiston tulevaisuudesta.
Korostankin, että en puhu tässä vain yliopistosta virallisena instituutiona. On rajansa sillä, mitä ja kuinka paljon yliopiston johto voi virka-asemansa puitteissa sanoa. On myös selvää, että yksittäisen yliopiston on todellakin vaikea tehdä muuta kuin myöntyä, sopeutua ja jäädä peliteorian vangiksi: yhden on epäviisasta kapinoida, koska tottelevaisemmat yliopistot korjaisivat hyödyn yhden kapinasta. Sitäpaitsi eikö hallinnon tehtävä juuri ole turvata yliopiston edut, tilanteessa kuin tilanteessa, etsiä paras mahdollinen toimintatapa annetuissa olosuhteissa?
Mutta akateemisille yksilöille ja akateemiselle yhteisölle, ajattelevien ihmisten kokonaisuudelle, ei nähdäkseni voi riittää se, mikä on hallinnon tehtävä. Akateemisuuteen, laaja-alaiseen, kriittiseen, älyllisesti rehelliseen ajatteluun, kuuluu kyky ylittää annetun tilanteen rajat, välittömän tilanteen ahdas kehikko, ja nousta pohtimaan sitä, mikä pitkällä tähtäimellä on merkityksellistä.
On tietenkin mahdollista valita selviytymisen strategia, keskittyä selviämiseen hengissä seuraavaan päivään, henkilökohtaisesti jaksamaan aina vielä huomiseen; mukautua, sopeutua ja alistua siihen että asiat vain tapahtuvat meistä riippumatta. Se olisi hyvin ymmärrettävä valinta, ottaen huomioon kuinka pitkälle yliopistojen henkilöstö ja opiskelijat on venytetty. On tietenkin mahdollista odottaa, selviytyä, ja toivoa että asiat itsestään korjaantuvat.
On kuitenkin rajansa sille, kuinka kauan on mahdollista ja järkevää odottaa ja toivoa. Se, missä tuo raja kulkee, ei ole minun sanottavissani. Mutta se on asia, josta meidän tulisi keskustella, nimenomaan käydä periaatteellista keskustelua: mihin asti on moraalisesti kestävää vain odottaa ja toivoa, että asiat itsestään korjaantuisivat? Ja milloin ollaan ylitetty raja, jonka jälkeen yliopisto yksinkertaisesti ei ole enää se instituutio, jonka haluamme tuntea ja tunnustaa? Tätä keskustelua meidän uskoakseni olisi välttämätöntä käydä, niin vaikeaa kuin päivästä toiseen selviytymisen keskellä se onkin. Mutta nähdäkseni se on haaste, jota akateeminen yhteisö ei voi väistää, eikä sillä ole oikeutta väistää.
Silloin tällöin kuulee näkemyksen, ettei meidän kannata keskustella periaatteista, koska periaatteet eivät tuo rahaa. Se on minusta traaginen näkemys. Silloin allekirjoitamme juuri niiden väitteen, jotka ovat koko ajan sanoneet, että vain raha ja taloudellinen tuotto merkitsevät – myös yliopistossa.
Suomeen ei ole historiallisesti kuulunut esivaltaa kritisoiva akateeminen kenttä. Tämä saattaa olla tilanne, jossa sellainen olisi välttämätöntä löytää. Me tarvitsemme akateemisen yhteisön itsepuolustusta, jos emme hyväksy vaatimuksia, että meidän pitää tehostaa, myydä ja määräaikaistaa tuomiopäivään saakka.
Olen taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme läpikaupallistuminen, ajattelutapa että kaikki arvot on alistettava talouden palvelukseen, on pahin uhka tieteen autonomialle ja vapaalle, älylliselle ja rehelliselle tieteenharjoittamiselle, mitä länsimainen yhteiskunta on kohdannut sitten totalitaaristen ideologioiden. Aika tulee näyttämään, kumpi itse asiassa rajoittaa tieteen vapautta enemmän – totalitaarinen ideologia vai turbokapitalisoitu maailma, jossa on arvokasta, myös tieteessä, vain se, mikä tuottaa voittoa.
Jos katsomme, että meillä on mitään sanottavaa tähän, emme voi – emme saa – vain jäädä odottamaan ajan näyttämistä.
Me tarvitsemme, epätoivoisesti, ehkä enemmän kuin koskaan ennen, osallistuvaa älymystöä. Julkisia puheenvuoroja. Kirjoituksia yleisönosastoille, kolumneihin, vieraskynäpalstoille. Kirjoituksia henkilöstön paineista, tulosohjauksen nurjista puolista, väitöskirjantekijän ahdingosta, ajan loppumisesta kesken, absurdeista tavoitteista, jotka eivät ole todellisuutta nähneetkään. Sekä yksilöllisiä näkökulmia että kokonaisuuden periaatteellista analyysiä.
Me tarvitsemme ihmisiä akateemisesta yhteisöstä, jotka uskaltavat viedä kriittisen tieteen näkökulman julkiseen keskusteluun.
Palaan siihen, mitä sanoin vuosi sitten tässä samassa paikassa: Eikö juuri tässä voisi olla yliopiston – laajemmin, yliopistoyhteisön – todellinen ”yhteiskunnallinen tehtävä” juuri nyt: pitää peiliä yhteiskunnan edessä, jotta yhteiskunta näkisi kaunistelematta mihin se on menossa? Jos katsomme että yhteiskunta on käsittänyt traagisesti väärin tieteen ja yliopistolaitoksen merkityksen, eikö juuri meidän tehtävämme olisi nousta esiin ja sanoa: ei näin?
Lukuvuoden avajaisten merkeissä haluan esittää kiitokseni kanslerille ja rehtorille sekä muille esillä olleille tärkeistä ja oikeista puheenvuoroista julkisuudessa. Haluan myös opiskelevan nuorison nimissä rohkaista ja kannustaa kaikkia akateemisen yhteisön jäseniä, ikään ja statukseen katsomatta, tuomaan esille, foorumilla tai toisella, toiveensa, huolensa ja näkemyksensä suomalaisen yliopistolaitoksen tulevaisuudesta.
Me olemme maailman parhaat asiantuntijat siitä, mitä suomalaisen yliopiston todellisuus tänä päivänä on. Kukaan muu ei pysty sanomaan sitä yhtä aidosti kuin me. Eikä kukaan muu sano sitä meidän puolestamme. Emme voi taata, että sanomamme kuullaan, mutta voimme olla varmoja siitä, että jos pysymme vaiti, sitä ei ainakaan kuulla.
Toivotan samaa kuin vuosi sitten tässä paikassa, koska nähdäkseni yksikään sana ei ole menettänyt merkitystään – itse asiassa, jos mahdollista, toivotus on vielä ajankohtaisempi kuin silloin.
Toivotan siis koko yliopistoyhteisölle voimia, uskoa omaan työhön ja sen merkitykseen, kriittistä, valpasta yhteiskunnallista henkeä sekä – kaiken keskellä – erinomaista alkanutta lukuvuotta.