"Työ ja juhla"
Pääkirjoitus Turun yliopiston Yliopistotiedot -lehdessä 6/2001
Miten kuvata yliopistoa juuri nyt, vapun juhlinnan alkaessa, suomalaisen työn päivän alla?
Käsitteiden inflaatio on traaginen asia. Kun juhlapuhe ja strategia toistavat riittävän usein käsitteeen – sellaisen kuin ”osaaminen”, ”tieto”, ”laaja-alaisuus”, ”elinikäinen oppiminen” – on vaikea pitää kiinni niiden sisällöstä. Ne tyhjenevät merkityksestä, latistuvat pelottavan helposti kliseiksi, joiden tehtävä on tulla sanotuksi, ei niinkään sanoa jotakin. Ne kuuluu lausua oikeassa paikassa oikeaan aikaan, jotta puhuja osoittaisi (rahoittajalle, valvojalle, tarkastajalle, ylemmälle taholle) oman kelpoisuutensa, oikeiden avainsanojen hallinnan.
Tämä on sääli, sillä kaikki edellämainitut käsitteet sopisivat oikein hyvin luonnehtimaan yliopistoa aidoimmillaan. Mutta ajatellaan sen sijaan jotakin toista käsitettä, hetkeen sopivaa ja yhtä ajankohtaista. Ajatellaan työtä.
Yliopisto on täynnä työtä. Opetustyötä, tutkimustyötä, opiskelutyötä. Hallinnon ja tukipalvelujen työtä – täysin korvaamatonta ja usein unohdettua – joka tekee mahdolliseksi ensin mainitut kolme. Valtaisa määrä työtä, päivittäistä ja vuosien uurastukselle rakentuvaa, kulkee yliopiston läpi. Osa vain viivähtämässä hetken, keräämässä eväitä jotakin muuta varten, osa jäädäkseen.
Yliopistosta puhutaan liian usein abstrakteilla termeillä, kuten koulutus ja tutkimus. Yliopisto on ennen kaikkea ihmisiä. Se on yhteisö, joka tekee työtä yhdessä, enemmän tai vähemmän tiedostetusti yhteisen päämäärän eteen. Se on myös yhteisö, joka tekee työtä törkeästi alimitoitetuilla resursseilla, tiukoilla aikatauluilla, määräaikaisilla työsuhteilla, liian harvoilla ihmisillä, jatkuvalla epävarmuudella tulevaisuudesta ja hirvittävillä paineilla tuottaa koko ajan lisää ja lisää – tulosohjauksen laaduksi kuvittelemaa määrää, tutkintoja ja opintoviikkoja.
Työlle omistautuminen, työhön uppoaminen näyttää olevan tyypillistä yliopistossa – työyhteisössä, jossa liian pieni joukko ihmisiä tekee liian paljon, liian vähillä resursseilla ja onnettomuudekseen tietää vielä olevansa tekemässä jotain aidosti arvokasta. Tuttuja useimmille yliopistoyhteisössä lienevät väsymys ja stressi (siitä mitä on tehnyt) sekä, paradoksaalista kyllä, huono omatunto (siitä mitä ei vielä ole).
Liian usein merkitys itselle lunastetaan työn kautta. Oman arvon todistaminen tapahtuu mutkan kautta: ikään kuin vasta tarpeeksi työtä tekemällä lunastaisimme itsellemme oikeuden olla olemassa. (Tämä on sivumennen sanoen yhtä perverssi ajatus kuin se että tiede lunastaa oikeutensa olla olemassa vasta sen kautta miten paljon taloudellista voittoa se pystyy tuottamaan.)
Tästä seuraa, että meidän on syytä ajatella hetki työtä, jotta voisimme olla hetken ajattelematta työtä. Juhlan, vapaan hetken, levähtämisen tai ilonpidon, tuntua ei synny, mikäli ei tiedosta itsellään olevan kaikki oikeus maailmassa myös irroittaa itsensä työstä. Huonon omatunnon sijaan juuri teillä, meillä kaikilla yliopistoyhteisön jäsenillä, on täysi oikeus juhlaan.
Haluan toivottaa koko yliopistoyhteisölle ensiluokkaista vappua.
kirjoittaja on Turun yliopiston ylioppilaskunnan
hallituksen puheenjohtaja