Miksi olen vihreä?
Puoluevalinta on vaikea juttu. Sitä pidetään dramaattisena asiana, ja puoluepolitiikka ylipäänsä tuntuu olevan – vieläkin, 2000-luvun alkaessa – hiukan huonossa huudossa.
Toisaalta aatteellisuus ja arvot ovat tulleet rytinällä takaisin nuorten ikäluokkien keskuuteen: globalisaatiokriittinen liike sekä erilaiset vaihtoehtoiset kulutus- ja elämäntapalvalinnat kasvattavat suosiotaan lukio- ja opiskeluikäisten joukoissa. Tämä aktiivisuus kanavoituu kuitenkin useammin kansalaisjärjestöihin kuin puolueisiin.
Kansalaisliikkeitä vai puolueita?
Itse olen päätynyt ajattelemaan, että politiikassa tarvitaan jonkinlaista kaksoisliikettä: sekä toimintaa erilaisten kansalaisjärjestöjen kautta että perinteisen parlamentaarisen vaikuttamisen väylää pitkin. Molemmat on otettavat käyttöön, jos halutaan radikaalisti muuttaa sitä suuntaa, mihin yhteiskuntamme ovat matkalla.
Näillä ajatuksilla pähkäilin monta vuotta puoluevalinnan parissa. Oma aatteellinen profiili oli kiteytynyt opiskelijapolitiikkaa tehdessä suht selkeäksi: olen ennen kaikkea punavihreä – yhteiskuntapoliittisesti vasemmalla, kestävän kehityksen kysymyksistä kiinnostunut, humanisti ja idealisti mitä tulee unelmaan paremman maailman mahdollisuudesta, havahtunut poliittiseen ajatteluun sen hirvittävän tuhon kautta, mitä irti päästetty globaalikapitalismi tekee sekä ihmisten että ympäristön hyvinvoinnille.
Kuka uskaltaa haastaa vanhat vastaukset?
Puolueen sovittaminen tähän tuntuikin sitten vaikeammalta. Horjuin pitkään vihreiden, vasemmistoliiton ja demarien välillä.
Lopulta ratkaiseva niitti oli sana 'uudistusvoima'. Kysyin itseltäni: millä poliittisella liikkeellä on mahdollisuus ei vain tunnistaa, mikä on menossa päin helvettiä, vaan myös tehdä sille jotain – uskallus ja visio tarttua asioihin, muuttaa maailmaa?
Jouduin toteamaan, etten pysty näkemään kumpaakaan vanhoista vasemmistopuolueista sellaiseksi dynamoksi, jossa olisi enää virtaa radikaalisti muuttaa yhteiskuntaa. Ja radikaalia muutosta me minusta välttämättä tarvitsemme.
(Miksi? Siitä kirjoitan enemmän täällä.)
Vihreillä sen sijaan tämä potentiaali minusta on: sekä visio siitä, millainen olisi sosiaalisesti ja ekologisesti kestävämpi yhteiskunta, että valmius lähteä tekemään siitä totta.
Olen eräässä yhteydessä todennut:
Katson, että vihreissä yhdistyvät minulle tärkeät
yhteiskunnallisen tasa-arvon ja kestävän kehityksen ajatukset kykyyn ja haluun muuttaa maailmaa, toimia todellisena
yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä.
Tätä voisi avata hiukan.
Näkemys tulevaisuudesta
Vihreillä on minusta ainoana poliittisena liikkeenä todellista sanottavaa niistä asioista, jotka ovat minusta tulevaisuuden politiikan ydinasioita: sellaisista kuin
- kansalaispalkka ja työn jakaminen,
- ekologinen verouudistus, siirtyminen laajamittaisesti uusiutuvaan energiantuotantoon
- monikulttuurisuus, vähemmistöjen oikeudet,
- tasa-arvo, suvaitsevaisuus erilaisia elämäntapoja kohtaan,
- globaalin eriarvoisuuden lievittäminen, kolmannen maailman oikeudet,
- kritiikki turbokapitalistista kulutus-, tehostus-, kilpailutus- ja talouskasvuideologiaa kohtaan.
Rajaton (aineellinen) taloudellinen kasvu rajallisten luonnonvarojen oloissa on mahdoton. Elämäntapamme ja yhteiskuntamallimme tulee olla sen näköinen, että yksi maapallo riittää sen ylläpitämiseen. Asiat ovat päin helvettiä, jos taloudella menee hyvin, mutta ihmisillä yhä huonommin.
Näiden pitäisi olla itsestään selviä asioita, mutta kas kummaa, miten niiden tunnustamista on vaikea löytää muiden poliittisten liikkeiden kuin vihreiden aatteesta.
Kyky ja usko maailman muuttamiseen
Olemme inhimillisesti ja ekologisesti järkyttävän kehityskulun äärellä. Tälle maailmalle pitäisi aivan välttämättä ja kipeästi tehdä jotain. Valitettavasti minusta alkoi koko ajan yhä enemmän näyttää siltä, että perinteisillä puolueilla ei yksinkertaisesti ole reseptejä, tahtoa, uskoa eikä idealismia maailman muuttamiseen – kun taas vihreillä on.
Maailma ei muutu, sitä muutetaan! Ja tämän ovat unohtaneet ne perinteiset puolueet, joille politiikasta on tullut pelkkää hallinnointia, sopeutumista ”realismin” kahleisiin, markkinavoimien vaatimuksiin, vallitsevien olojen tyranniaan, vailla pienintäkään ajatusta siitä, millainen maailman pitäisi olla!
Se, mikä on utopiaa tänä päivänä, on realismia huomenna. Ole realisti – vaadi mahdottomia!
Tästä ennemmän kirjoituksessani Quo vadis, sosiaalidemokratia?, jossa pohdin, mitä hittoa tapahtui sosiaalidemokraattiselle liikkeelle, joka oli kerran todella radikaali yhteiskunnallinen uudistusliike. Tänä päivänä sitä ovat vihreät.
Avoin toimintakulttuuri
Minua viehätti kovasti heti ensi tutustumalta vihreiden avoin, keskusteleva ja epähierarkkinen ilmapiiri. Tajusin sen ensi kerran Vihreän liiton tilaisuuteen osuessani kesällä 2003: Wau! Täällähän olivat puolueen kovat tykit – soininvaarat, hassit, hautalat ym. ym. – siinä missä kuka tahansa muukin. Ei turhaa jäykistelyä, ei kyräilyä, ei henkilöpalvontaa. Sen sijaan tasavertaisuutta, innostusta siihen mitä oltiin tekemässä, ja tunnetta yhteisestä projektista.
Parasta oli keskustelukulttuuri: harkitsevaa, analyyttistä, asiaperusteista. Ei niinkään väliä sillä, kuka sanoo, vaan mitä sanotaan! Ja sen hakemista, mikä on oikein, ei niinkään, mikä on poliittisesti tarkoituksenmukaista.
Vihreät ovat – onneksi – osanneet järjestäytyä jo ihan organisoiduksi puolueeksi, ainakin liikkeen kaoottiseen 1980-luvun muinaishistoriaan verrattuna. Se on hyvä. Parhaatkin ajatukset menevät hukkaan, jos niitä ei osata esittää hyvin, ajaa määrätietoisesti ja tehdä tunnetuiksi muille. Mutta tavallinen puolue vihreät eivät ole vieläkään, eikä sellaiseksi pidäkään ryhtyä.