Quo vadis, sosiaalidemokratia?
Eli miksi sosiaalidemokraattinen projekti pitäisi keksiä uudelleen
Sosiaalidemokraattisella liikkeellä oli tavattoman radikaali yhteiskunnallinen ohjelma – sata vuotta sitten. Psykohistorioitsija Juha Siltala on kuvannut sitä ilmaisulla ”joukkoliikkeen satavuotinen unelma paremmasta elämästä tavalliselle ihmiselle”. Se oli hieno unelma, vertaansa vailla.
Sen ytimessä oli radikaali näkemys siitä, miten maailma olisi järjestettävä uudelleen: työntekijät irroitettava työnantajien mielivallasta; kaikille annettava varallisuudesta riippumatta yhtäläinen oikeus päättää yhteisistä asioista; koulutus säätykierron välineenä; jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle taattava turva vanhuuden, sairauden ja vastoinkäymisten varalle.
Toisin kuin unelmat yleensä, se myös toteutui – lähes viimeistä piirtoa myöten. Toteutuman nimi oli ’pohjoismainen hyvinvointivaltio’. Se saatiin enimmiltä osin valmiiksi 1980-luvulle tultaessa.
Sitten todellisuus nykäisi maton sen alta. Talouden globalisaatio murskasi sen kivijalan, jolle järjestelmä oli rakennettu: mahdollisuuden tehdä autonomisia taloutta ja markkinoita koskevia ratkaisuja kansallisvaltion puitteissa.
Hyvinvointivaltio hukassa
Ei hyvinvointivaltion vähittäinen murentuminen ole kenenkään pahasta tahdosta johtunut. Ei puhe kansainvälisestä kilpailusta, veropaineista, Kiina-ilmiöstä, jne. ole puppua. Kun hyvinvointivaltiota on Suomessa purettu, on se aidostikin johtunut pakottavista olosuhteista (vaikka monien ideologiseen pirtaan se on kieltämättä samalla sopinut).
Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio oli suunniteltu täystyöllisyyden, pysyvien työsuhteiden ja suljettujen kansallisten talouksien aikaan. Se ei todellakaan oikein toimi rakennetyöttömyyden, pätkätöiden, vikkelän pääoman ja globaalin kilpailun maailmassa – maailmassa, jossa ihmisen työura koostuu epävarmuuden pätkistä, jossa valtiot juoksevat kieli vyön alla yritysten perässä (anellen niitä toinen toistaan edullisemmin ehdoin viipymään edes hetken pitempään), jossa firmat kilpailuttavat valtioita siitä, kuka antaa työvoimansa ja infrastruktuurinsa kaikkein naurettavimpaan pilkkahintaan niiden käyttöön.
Pullon henki liikkeellä
Talouden globalisaatio ei toki ole välttämättömyys, vaan tietoisten, poliittisten päätösten seurausta, joita tehtiin 80-luvun alusta alkaen – tietoista siirtymistä uusliberaaliin talouspolitiikkaan, jonka suunnannäyttäjiä olivat Thatcherin ja Reaganin hallinnot. Se ei silti millään tavalla muuta sitä tosiasiaa, että pääomaliikkeiden vapauttaminen on kuin pullon henki: kun se on kerran päästetty irti, on sitä vaikea saada takaisin.
Pääomaliikkeiden vapauttaminen tehtiin aikanaan kansallisvaltioiden päätöksin. Mutta tehdyn peruuttaminen ei enää onnistukaan yhdenkään yksittäisen kansallisvaltion toimin. Siksi olemme tilanteessa, jossa on samaan aikaan a) etsittävä keinoja sopeutua nykytilanteeseen ja b) rakennettava ylikansallisia järjestelmiä, joilla on potkua enemmän kuin kansallisvaltioilla saada globalisaatio takaisin hallintaan.
Vanhojen kokkien uudet reseptit
Näissä puitteissa perinteiset puolueet näyttävät ottaneen kolme vaihtoehtoista strategiaa suhteessa hyvinvointivaltion tulevaisuuteen:
- uhrataan osa hyvinvointivaltioista, leikataan sitä vastahakoisesti, siinä toivossa että saataisiin pelastettua loput (demarien vasen laita)
- uhrataan osa hyvinvointivaltiosta, leikataan sitä salaa mielissään (”jäykistä rakenteista luopumisen”, ”terveen uudistumisen”, ”dynaamisuuden” ja ”kilpailukyvyn” nimissä), siinä toivossa, että saataisiin pelastettua loput (demarien oikea laita, kokoomuksen vasen laita)
- pilkotaan, kilpailutetaan, yksityistetään ja myydään koko roska tarpeettomana (kokoomuksen oikea laita)
Kuten huomata saattaa, vaihtoehdot 1) ja 2) tunnistaa etenkin siitä, että niissä ei loppua näy. Koskaan ei ole se oikea hetki, jolloin hyvinvointivaltio olisi tarpeeksi laiha ja trimmattu. Aina on kannettava huolta kilpailukyvystä, leikattava vielä lisää, uhrattava ja uhrauduttava perinteis-suomalaista masokistista nautintoa kurjuudesta tuntien (”kipeää tekee mutta tehköön”).
Kilpailukykyä ja muita latteuksia
Kyse on samasta efektistä kuin markkinaintoilijoiden hokemassa, että ensin on kasvatettava kakku, vasta sitten se voidaan jakaa. Tämän ajattelun tuntomerkki on, että oikea hetki on aina tulevaisuudessa. Koskaan ei kakku ole tarpeeksi iso, että olisi oikea hetki jakamiselle – aina on poikkeustilanne, huoli sijoituksestamme kilpailukyvyn rankingeissa, pelko jäämisestä vielä notkeampien ja nälkäisempien alle. Jos asemamme heikkenee, se on kriisitilanne. Jos asemamme on hyvä, se voisi olla vielä parempi. Oikea hetki ei koskaan ole juuri nyt.
Tämä on matalimman tason ”realismia”, kaikkein epä-älyllisintä reaalipolitiikkaa. Se vain ottaa annettuna vallitsevan tilanteen ja kysyy, miten me voisimme parhaiten sopeutua siihen. Se ei lainkaan kysy, miten vallitsevaa tilannetta voitaisiin muuttaa. Totta kai lyhyellä tähtäimellä on sopeuduttava ja joustettava – maailmaa ei muuteta yks kaks. Mutta yhtä selvää on, että meillä pitäisi olla visio siitä, miten maailma ja olosuhteet voisivat olla toisin – niin että meidän ei tarvitsisi loputtomiin trimmata valtioista yhä laihempia, tappavampia, kilpailukykyisempiä panttereita, jotka ovat valmiita raatelemaan sekä omat kansalaisensa että toisensa globaalin Ison Rahan suosiosta kamppaillessaan.
Ja tätä näkemystä – visiota radikaalisti toisenlaisesta maailmasta, yhtä radikaalia kuin demareilla oli sata vuotta sitten – ei perinteisillä puolueilla näytä olevan. Itse asiassa etenkin demareilla ei tunnu olevan minkäänlaista näkemystä tulevaisuudesta, vain menneisyydestä! Ajatus tuntuu demareilla olevan, että maailma on valmis, sosiaalidemokraattinen ohjelma toteutettu, ja siinä se. Historialle voidaan panna piste. Korkeintaan tarvitaan enää varovaisia ohjausliikkeitä, prosentin kymmenysten muutoksia, maltillisia parannuksia sinne tänne.
Näkemystä, haloo?!
Fine by me. Mutta tämä on konservatiivipuolueen retoriikkaa, ei muuta! Todellisuus ajoi tästä ohi viisitoista vuotta sitten. Globalisaation aikakaudella kaikki ne asiat, mille sosiaalidemokraattinen projekti rakentui, ovat kriisissä: täystyöllisyys, pysyvät työsuhteet, laaja julkinen sektori, kansallisvaltion mahdollisuudet itsenäisiin verotuspäätöksiin, ammattiyhdistysliikkeen valta vaikuttaa työntekijöidensä asioihin. Kaikki nämä ovat radikaalisti horjuneet tai murtuneet. (Nyt ay-liikkeellä on valtaa kaikkialla paitsi siellä, missä pitäisi, eli kolmannessa maailmassa – siellä, missä sitä eniten tarvittasiin, ja minne länsimaisten ammattiliittojen jäseneten työpaikatkin katoavat. Ja mitä tekee ay-liike? Käyttäytyy kuin mitään ei olisi tapahtunut!)
Minusta näyttää siltä, että vain vihreät elävät poliittisena likkeenä tässä globaalitodellisuudessa. Muissakin puolueissa on toki valveutuneita yksilöitä (kuten demareissa monia valtavan hienoja ajattelijoita ja loistavia ihmisiä), mutta puolueina niillä tuntuu olevan antautumisen meininki: tässä ollaan, eikä muuta voida. Ehkä kyse on ennen kaikkea asenteesta, mitään ei voida tehdä, paitsi sopeutua -fiiliksen omaksumisesta.
Vihreät ovat selvässä kontrastissa tätä globalisaatioapatiaa vastaan. Kenties se johtuu vihreiden taustasta ympäristöliikkeessä. Ympäristöongelmat tunnetusti eivät kunnioita kansallisvaltioiden rajoja, joten on selvää, että ratkaisujenkin ympäristöongelmiin tulee olla vähintään ylikansallisia, mieluiten maailmanlaajuisia. Joka tapauksessa vihreissä elää vahva usko maailman muuttamiseen – siihen, että se voidaan tehdä, ja sitä kannattaa yrittää. Ei sosiaalidemokraattistakaan ohjelmaa pidetty realistisena sata vuotta sitten, mutta se perhana vain silti toteutui.
Vihreitä vastauksia
Mitä sitten vihreät visiot maailman tulevaisuudesta voisivat olla? Uskaltaudun tässä esittämään muutaman:
- Ekologinen rakennemuutos. Meillä ei ole mitään oikeutta kieltää miljardia kiinalaista ja miljardia intialaista tavoittelemasta länsimaista elintasoa. Kuitenkin sillä hetkellä kun miljardi kiinalaista ja miljardi intialaista saavuttaa sen, tämä planeetta ei kestä sitä. Länsimainen elämäntapamme vaatisi monta maapalloa. Siis: meidän on kyettävä itse muuttamaan elämäntapamme sellaiseksi, että kun miljardi kiinalaista ja miljardi intialaista saavuttaa sen, yksi maapallo riittää meille kaikille.
- Tämä tarkoittaa mm. radikaalia puuttumista siihen, miten maailmanmarkkinat toimivat. Tällä hetkellä se on halvinta, mikä riistää ympäristöä ja toisia ihmisiä eniten: halpatyövoimalla ympäristöstä piittaamatta toimiva tuotanto. Eettisesti ja ekologisesti tuotettu puolestaan on kallista. Tämä on nurinkurista. Tuotteiden hinnanmuodostukseen on puututtava esimeriksi verotuksen keinoin siten, että tuotteen ympäristökuormitus ja inhimillinen kuormitus näkyy sen hinnassa. On päästävä siihen, että eettinen ja ekologinen on halpaa.
- Edellisen pari: Globaalikapitalismi siirtää koko ajan tuotantoa sinne, missä on halvin työvoima, vähiten työntekijän oikeuksia ja heikoimmat ympäristösäännökset. Koska Suomella on hyvin vähän sanottavaa siihen, mitä vaikkapa Bangladeshissa tapahtuu, tarvitaan ylikansallista voimaa, joilla puuttua yritysten toimintaan kolmannessa maailmassa. Tällaisia voivat olla mm. kuluttajaliikkeet, ylikansallinen ay-liike (jolle olisi todella tilausta, jos vain länsimaiset ay-liikkeet osaisivat katsoa yli kansallisvaltioidensa rajojen), EU:n kaltaiset blokit, joilla on riittävästi taloudellista painoarvoa vaatia sekä sisällään että muiltakin eettisempää ja ekologisempaa käytöstä sekä maailmanlaajuiset sopimukset ja toimielimet.
- Jos globaalikapitalismi ei tarvitse enää kaikkien ihmisten työpanosta, hyvä on: siirrytään sitten perustuloon eli kansalaispalkkaan ja lyhennetään ja jaetaan työaikaa niillä aloilla, missä se on mahdollista. Ihmisarvioinen elämä pitää taata riippumatta ihmisen statuksesta yhä nirsommilla työmarkkinoilla, jonne kelpaavat vain nuoret, kauniit ja rohkeat. Ihmisarvoa ei voi sitoa enää työhön, kuten II maailmansodan jälkeisen nousukauden yhteiskunnassa, jossa perustellusti odotettiin kaikilta työpanosta ja sitä myös tarvittiin.
- Kiire- ja kilpailuyhteiskunnan hylkääminen. Jatkuva taloudellinen kasvu ei ole ekologista eikä edistä ihmisten hyvinvointia sen jälkeen, kun materiaalisesta hyvinvoinnista länsimaissa on tullut yhä suuremmalle osalle jo kerskakulutusta. Painopiste tulee siirtää aineellisesta tuhlauksesta ekologisesti kestävämpiin ja elämänlaatua parantaviin asioihin. Enemmän aikaa, vähemmän roinaa!
- Ja lopuksi: Meillä on tälläkin hetkellä tekniset valmiudet taata aineellinen hyvinvointi kaikille maailman ihmisille; ainoa este on itse rakentamamme järjestelmät, joilla aineellista hyvää jaetaan. Köyhyys ja nälkä voidaan poistaa maailmasta. Se on teknisesti, taloudellisesti ja tuotannollisesti mahdollista. Kuten Osmo Soininvaara on perustellusti todennut kirjassaan Täystyöllisyyteen ilman köyhyyttä, insinöörit ovat tehneet vihdoin mahdolliseksi rakentaa se vapauden valtakunta, josta utopistit ovat vuosisatoja haaveilleet. Ainoastaan talouden ja politiikan pelisääntömme estävät meitä toteuttamasta sitä. ”Ovatko siis poliitikkomme tyhmempiä kuin insinöörimme?”
Siinäpä se.
